Jurmo – aistien ilotulitus

 

 Jurmon loistavat värit

Kuva: Otto Glader

Kokemus alkaa merellä. Hieman sen jälkeen, kun yhteysalus Eivor on kaartanut Aspön satamasta savupiiput tupruten kohti etelää, näkee Saaren ensimmäistä kertaa. Kaukana horisontissa siintää viiva, joka alkaa paisua. Pitkä pullistuma kasvaa ja kasvaa, kunnes yhteysaluksen reitti kääntyy ja näky häviää. Ensimmäinen horisontissa siintänyt näköhavainto antaa jo kutkuttavan odotuksen tunteen, siitä ymmärtää, että Saari ei ole kuten muut. Muut ovat korkeita kalliosaaria, mutta horisontissa näkynyt Saari oli jotain muuta, jotain jännittävämpää ja aivan erilaista. Se oli Jurmo.

 Jurmo näyttäytyy ensimmäisen kerran mereltä käsin matalana ja erilaisena
Kuva: Otto Glader

Ei aikaakaan, kun yhteysalus kääntyy Jurmonkiveltä kohti satamaa. Nyt Jurmon näkee ensimmäistä kertaa koko ainutlaatuisuudessaan. Pieni saaristolaiskylä nököttää sekalaisena ja vanhaa elämänrytmiä huokuen ainoan kallion kainalossa. Saaren kärjet vaikuttavat jatkuvan äärettömiin, ja seudun karuus todella paljastuu. Samalla tullee kärsimätön olo, ei malttaisi odottaa, halu astua laivasta karuille rannoille on pakottava. Odotus leijuu ilmassa. 

Kun laivan portti kolahtaa laituriin, seisomme rinkat selässä valmiina syöksymään laiturille. Heti laiturilla näköhavainnot saavat kaverikseen ehdottoman saaristolaisia aistimuksia. Tuuli humisee korvissa, aallot lyövät rannoille ja meri tuoksuu. Kaukaa leijailee myös savukalan tuoksua. Kun odotus on päättynyt, mieli vaihtaa vapaalle ja keho imee sisäänsä kaikki aistimukset. Jurmo on läsnä.

Pienen ihmettelyn jälkeen kuljemme suorinta tietä telttailualueelle pystyttämään majoitetta ja laskemaan kantamukset selästämme. Jurmo on osittain Saaristomeren kansallispuistoa ja kansallispuiston alueella ainoa sallittu telttailupaikka on Moringharun niemenkärki. Sinne osoittaa myös opaste yhteysaluslaiturilla, joten oikeaan suuntaan on helppo lähteä. Siihen opasteet loppuvatkin, mutta eksymisen vaaraa ei ole. Maali näkyy koko ajan, joskaan ei tunnu tulevan lainkaan lähemmäksi. Telttapaikalle taivalletaan pitkin Jurmon tyypillistä maastoa – nyrkin kokoisista pyöreistä kivistä muodostuvaa kivikkoa. Jonkinlainen painauma kivissä näkyy polkuna, mutta muutoin maisema on koskemattoman näköinen. 

 Kivipolku telttapaikalle

Kuva: Otto Glader

Nyt Jurmo tuntuu myös jaloissa. Kivet pyörähtelevät alla ja upottavat kuin lumihanki. Vaelluskengät olivat ainoa oikea kenkävalinta. Noin kilometrin matka teltta-alueelle taittuu raskaudestaan huolimatta aika vauhdilla. Halu päästä tutustumaan saareen on kova. Itse teltta-alue osoittautuu huvittavasti pikemminkin yhden teltan paikaksi. Tungosta ei kuitenkaan ole, joten saamme majoitteen pystyyn parhaalle paikalle tuulelta suojaavan kiven taa, mukavan tasaiselle nurmelle. Päätimme lähteä tälle reissulle lainatulla tunneliteltalla, emmekä omalla kupolillamme, sillä tiedossa oli, että Jurmossa tulisi tuulemaan. Valita oli oikea, sillä suojaavasta siirtolohkareesta huolimatta telttaan osui kunnon tuuli. Kaikki ankkurointinarut olivat tarpeen.

Telttapaikka Moringharulla, yhdelle teltalle oli tilaa loistavan siirtolohkareen suojassa, sopivasti nuotiopaikan vieressä. Maisemat olivat priimaa!
Kuvat: Reetta Mansikkaviita ja Otto Glader

Jurmon telttapaikka oli erittäin hieno. Oiva nuotiopaikka, puut metsähallituksen puolesta sekä oma näköalakallio ja tietysti katajaa ja kanervaa - mitä muuta voisi toivoa. Kun teltta oli pystyssä ja tavarat järjestetty, oli aika aloittaa viikonlopun rentoutuminen ja maisemien ihmettely Moringharun kalliolta. Ja maisemaa todella riitti. Olimme kalliolla juuri auringonlaskun aikaan. Saariston auringonlaskujen kaltaista ei koe missään muualla. Navakan pohjoistuulen piiskatessa kasvoja aurinko painui pikkuhiljaa alemmas ja alemmas, muuttuen ensin kultaiseksi, sinne punaiseksi. Koko horisontti värjäytyi tuhansiin väreihin ja saaret saivat ainutlaatuisen kuullon. Viime säteet heittivät värinsä myös eteläiselle taivaalle, joka muuttui Jurmon päällä upean violetiksi. Tunnelma kalliolla oli taianomainen ja kokonaisvaltainen. Aistit täyttyivät ulkoisista ärsykkeistä niin, ettei päässä liikkunut enää mitään muuta. Ajatukset eivät enää mahtuneet mukaan. Auringonlaskun värit, tuulen kohina ja tuntu kasvoilla, meren tuoksu ja ilman suolainen maku loivat valloittavan kimaran.

 Kultainen auringonlasku Moringharulla

Kuva: Otto Glader

Auringonlaskun parhaiden värien mentyä ohi, päätimme lähteä vielä pienelle kierrokselle vierasvenesatamaan ja Högbergille, Jurmon korkeimmalle kohdalle. Jotta telttailualueelta pääsi pois, piti aluksi kävellä viikonlopun mittaan tutuksi tullut kivikkopolku, jonka jälkeen pääsi hiekkatielle. Vierasvenesatama muodostuu muutamasta sympaattisesta punamultatalosta, joissa toimii kauppa ja vierasvenesataman satamakonttori, sekä kansallispuiston miehittämätön luontotupa käymälöineen. Satamasta vie selkeä tie Högbergille, jonne kiipeäminen tapahtuu arvauksen ja sopivien polkujen varassa. Mistään tunturista ei todellakaan ole kyse, joten sinänsä huiputtaminen ei ole ongelma. Högbergille kannattaa todella kiivetä, sillä huipulta näkymät ovat todella ainutlaatuiset. Jos Moringharu oli astit täyttävä kokemus, on Högberg vähintään samaa tasoa. Ympärillä vain horisonttia ja pieniä saariryppäitä ja auringonlaskun viimeiset sävyt siintävät horisontissa. Kun kääntää katseen lounaaseen, näkee sykähdyttävän Utön majakan, jonka loputtomasti välähtelevä valo ohjaa aluksia läpi vaarallisten vesien. Högbergillä tajuaa, miten eristyksissä Jurmossa ollaan ja on aikoinaan oltu. Naapurina on pelkkä meri.

 

 Autius Högbergin huipulta

Kuva: Otto Glader

Perjantai on jo vaihtunut lauantaiksi meren huumassa, joten katsomme parhaaksi suunnata kivikkopolulle ja unten maille, tuulen ja aaltojen ääntä kuunnellen.

Launtaiaamuun meidät herätti aurinko. Raju paiste oli lämmittänyt teltan jo ruotsalaisen saunan lukemiin, joten herääminen tapahtui vinhaan ja poistuminen puuron keittoon sitäkin vauhdikkaammin. Ja mikäs niissä maisemissa oli puuroa syödessä. Vierasvenesatama näkyi lahdelman toisella puolen, hanhet kaakattivat ja tiirat kirkuivat. Aamu oli täynnä eloa.

Lauantaina olimme päättäneet tehdä pidemmän vaelluksen, joten heti aamiaisen jälkeen sidottiin vaelluskengät tiukalle ja oltiin valmiina lähtöön. Reittimme johti aluksi Jurmon kylään, joka on varsin persoonallinen ilmestys. Keltaiset ja punaiset talot törröttävät sekalaisena tilkkutäkkinä saaren pohjoisrannalla. Vieressä seisoo aikaa nähnyt tuulimylly ja idyllinen pieni puukirkko keskellä hautausmaata. Kirkkoon johti myös meidän polkumme, sillä pitihän tämä uniikki ilmestys nähdä myös sisältä. Eikä kirkko lainkaan hävennyt pientä kokoaan, vaan korvasi sen kovalla asenteella. Penkit oli tehty lyhyelle saariston väelle ja puusta näki, että ne olivat olleet kirkossa alusta asti: puu oli kovaa ja värit syvät, aivan kuin itse saarikin. Kirkkolaiva oli myös upeimmasta päästä.

Jurmon sympaattinen kirkko

Kuva: Otto Glader

Kylän jälkeen otimme suunnakesmme saaren keskellä olevat ”Munkringarnat”. Kyseessä on siis muutama kivinen kehä, joiden tarkoitusta ei kukaan tarkalleen tiedä, mutta joiden epäillään liittyvän jotenkin Kökarin Fransiskaanimunkkeihin. Polku rinkuloille oli varsin epäselvä. Me valitsimme kulkea saaren ainoan mäntymetsän poikki, ja taisimme oikeaa polkua mennäkin, sillä jonkinmoinen kivirengas sieltä vastaan tuli. Mene ja tiedä renkaiden historiasta, mutta vähän kylmäksi jättivät. Saarella, joka on täynnä mitä upeimpia luonnon muodostelmia, huikaisevia kivikkorantoja ja uskomattomia maisemia, ympyrän muotoon pinotut kivet eivät oikein sykähdyttäneet. Onneksi ne olivat matkan varrella alkuperäiseen päämääräämme. Nimittäin itäiseen nimenkärkeen. 

 Saaren keskiosissa matka taittui katajain ja kanervain keskellä hiekkatietä pitkin.

Kuva: Otto Glader

Jurmossa suunnistaminen on ajoittain hankalaa ja karttaa saa lukea varsin tarkasti. Kaikkia polkuja ei kuitenkaan ole merkattu ja jotkut päättyvät laidunalueita rajoittaviin aitoihin. Vaikka matalalla saarella näkee päämäärän jo kaukaa, ei se paljon lohduta, kun väärää reittiä kulkiessa polku voi päätyä keskelle miehen korkuista katajikkoa. Me totesimme parhaaksi kulkea niitä polkuja, jotka olivat kaikkein käytetyimmän näköisiä. Taktiikka toimi suhteellisen hyvin, mutta kohti itäkärkeä mennessä se vähän petti meidät. Päätimme eräässä y-risteyksessä valita vasemman polun, sillä se näytti paremmalta. Tämä polku muuttui kuitenkin pian kivikoksi, joka pyörähteli jalkojen alla ja upotti uuvuttavasti. Paremmasta tietämättä jatkoimme kuitenkin matkaamme ja itäkärki alkoikin jo häämöttää.

 Itäiseen niemenkärkeen johtava kivikkoranta

Kuva: Otto Glader

Matkalla itäkärkeen kannattaa muistaa pitää taukoja usein. Matka näyttää lyhyeltä, kun päämäärä näkyy koko ajan, mutta on yllättävän pitkä ja uuvuttava. Jurmossa mittasuhteet vääristyvät ja matkaa on hankala arvioida. Tuuli puhaltaa matkalla täysin esteettä ja aurinko paistaa pistävästi, varjoja ei ole. Yhdessä nämä haihduttavat huikeasti vettä, joten juoda pitää muistaa, vaikkei hiki tuulesta johtuen tulekaan.

Tuuli luo kuitenkin matkasta myös unohtumattoman kokemuksen. Aallot lyövät loivasti madaltuvaan rantaan kumean kohinan saattelemana, ja maisema vaikuttaa enemmän etelän hiekkarannalta kuin Suomen karulta Jurmolta. Rannan kivet ovat tuhansien ja taas tuhansien vuosien aallokon voimasta hioutuneet sileiksi ja pyöreiksi. Ympäristö on todella karu ja vaikuttaa täysin elinkelvottomalta. Silti siellä vaan kivien lomasta pistää esiin korsi jos toinenkin ja kimalaisia pörrää vähillä kukilla. Siellä täällä näkyy rehevä merikaalipöheikkö. Matka taittui kivisestä maastosta huolimatta ja ennen pitkää vastaan tuli meri. Olimme saavuttaneet Jurmon itäisen kärjen. Hetken tuulessa ja porottavassa auringossa maisemaa ihailtuamme suuntasimme kulkumme takaisin länteen, olihan matkasta vasta puolet taivallettu.

 Jurmon itäkärki laskeutuu loivasti meren syleilyyn
Kuva: Otto Glader

Nyt kulkua vauhditti nälkä. Tarkoitus oli pistää trangia tulille heti, kun löytyisi suurempi lohkare tarjoamaan suojaa. Suoja löytyikin suunnilleen samoilta paikkeilta, missä pidimme viimeisen juomatauon ennen kärjen saavuttamista. Kun trangia oli kasattu, kohtasimme vaan pienen odottamattoman ongelman. Missä olivat tulitikut? Meillähän on aina tikut trangian sisällä ja Otto pitää aina tikkuja kettuhousujen taskussa. Vaan eipä ollut nyt kummassakaan jemmassa. Ei auttanut kun kasata keitin ja kiristää vyötä suunnaten kohti kylää. Onneksi olimme kuulleet kylässä olevan mainion kotiruokapaikan, johon päätimme suunnata.

Takaisin päin kulkiessamme päätimme katsastaa sen toisen polun, jota emme valinneet tullessamme. Ja kas, sehän oli mukava hiekkapolku harjanteen tuulettomalla sivulla, ja sitä kulkemalla säästi jalkojaan kilometrin kivikkotaipaleelta. Opastaulu olisi kova juttu risteyksessä!

Jurmo Inn tajosi meille tulitikuttomille mainion kotiruokalounaan, jonka jälkeen jaksoimme jatkaa uudella innolla saareen tutustumista, nyt etelärannalle suunnaten. Jos pohjoinen ranta oli sykähdyttävän karu ja viiltävän pohjoistuulen tuulen armoilla, oli eteläranta sen vastakohta. Saari suojasi sitä kohtuullisen hyvin tämänkertaiselta tuulelta (toki Suomessa yleisin lounaisvirtaus osuisi suoraan etelärannalle), ja sen lahdelmat hehkuivat lajiloistoa. Erilaisia matalia ja kauniita kukkia kasvoi laajoja mättäitä, monet perhoset lentelivät ja lintuja näkyi taajaan. Etelän rannat olivat vielä pohjoisia loivemmat ja matalammat, jopa niin, että kahlaamalla olisi päässyt satojen metrien päähän. Kalastaakin koitimme, mutta siitä ei matalissa ja leväisissä vesissä tahtonut tulla mitään.

Eteläranta oli kuin luotu rauhoittumiseen ja luonnon ihmettelyyn. Aika tuntui seisahtuneen, luontokappaleet touhusivat omiaan ja päivän vaelluksen jälkeen oli nautinnollista istahtaa hetkeksi vanhan kalavajan portaille tutkimaan luonnon menoa. Talo tarjosi suojan jatkuvasti kohisevalta tuulelta ja piinaavalta auringolta. 

 Etelärannan vanha ja harmaantunut kalavaja tarjosi oivan taukopaikan
Kuva: Otto Glader

Etelärannan tyyneys
Kuva: Reetta Mansikkaviita

Aikamme istuskeltuamme päätimme, että olisi aika suunnata saaren poikki kohti telttapaikkaa. Saaren keskellä näkee vielä Jurmon kolmannet kasvot. Keskellä polku kulkee pieneen notkelmaan jossa merta ei näy lainkaan. Ympärillä on silmänkantamattomiin pelkkää kanervikkoa ja katajaa; voisi kuvitella olevansa Lapissa. Keskellä saarta törmäsimme myös laiduntavaan ylämaankarjaan. Onneksi olimme aidan toisella puolen. Sarvet olivat hurjat.

 Ylämaankarja laitumellaan
Kuva: Otto Glader

Lopun Jurmo-aikamme vietimme telttapaikalla ja vierasvenesatamassa. Sataman kahvila-kauppa oli palvelultaan mainio ja hintatasoltaan kohtuullinen. Ihmeteltävää riitti myös sataman touhuja katsellessa. Illalla päivän pitkä kivikkovaellus tuntui jaloissa, ja väsy tuli nopeasti. Ennen telttayötä tuli todettua, että jalkapalloa voi katsoa kännykältä teltassa, puhelimen kattonaruun popsocketista kiinnittäen. Kunhan ei nukahda kesken kaiken. 

 Vierasvenesatamassa vallitsi mukavan rauhallinen tunnelma
Kuva: Otto Glader

Sunnuntai kului pitkälti lähtöön valmistautuessa. Pakkasimme tavarat heti aamusta ja jätimme meitä hyvin palvelleen telttapaikan. Suuntasimme luontotuvalle, jonka kuistilla oli mukavat tuolit, joissa odotella Eivorin saapumista. Viimeiseksi Jurmoretkeksi päätimme lähteä vielä yhden geokätkön perään Jurmon kolmannelle pienelle kukkulalle, Rävanäsin kalliolle. Myös tuolta kalliolta oli komeat näkymät pohjoiseen ja tuolla pääsimme näkemään reissun komeimmat aallot, kun varsin vinhaksi yltynyt tuuli iski aallot rantakallioon. Suurimmat ”vuorovesilammikot” kalliolla olivat kuin uima-altaita. Kulkeminen oli varovaista, mereen ei tehnyt mieli liukastua.

Viimeinen silaus mahtavalle reissulle oli luontotuvan portailla herkuteltu paikallinen savukala uusien perunoiden kanssa. Niihin tunnelmiin oli hyvä päättää viikonlopun retki Saaristomeren kenties omaleimaisimpaan saareen, ainutlaatuiseen ja unohtumattomaan Jurmoon. Jurmo oli saari, jossa aika tuntuu pysähtyvän, kiire loppuu, ja kaikki aistit täyttyvät luonnosta. Jurmo oli ehdottomasti yksi parhaista retkipaikoista, jossa kumpikaan on käynyt. Retkeilijä voi lähteä Jurmosta, mutta Jurmo ei retkeilijästä. Jurmoon tultaisiin varmasti palaamaan vielä joskus.

Voiko olla parempaa
Kuva: Otto Glader

Vinkit Jurmoon suuntaaville:

•          Panosta kenkiin! Meillä oli A/B jäykkyyden kengät, mutta raskaammat B/C:t eivät olisi olleet välttämättä liioittelua. Jurmossa kävellään puolet ajasta kivikkopoluilla, jotka ovat jalalle varsin haastavia. Varaudu vaatteilla myös siihen, että Jurmon lämpötila on suunnilleen sama kuin ympäröivän meriveden lämpötila.
•          Tarpeeksi vettä mukaan! Jurmoa vaivaa sama ongelma kuin monia ulkosaariston saaria: makeaa vettä on vähän saatavilla. Jurmossa turistien käyttöön tehdään vettä merivedestä, joten on kohteliasta varautua riittävällä vesimäärällä. Ja vettähän kuluu, kun aurinko paistaa ja tuulee.
•          Aurinkorasva ja uv-suojatut ja mielellään polarisoidut aurinkolasit ovat ehdottomat! Jos on aurinkoinen ilma, varjoa ei ole tarjolla, vaan aurinko paistaa koko ajan.
•          Ota mukaan tunneliteltta, jos mahdollista! Jos Jurmossa tuulee, on tuulen voima aivan toista luokkaa kuin sisämaassa ja koska Jurmo on keskellä merta, siellä tuulee varsin usein. Tunneli kestää kovaa keliä paremmin kuin kupoli.
•          Tulosta kartta mukaan! Ilmankin karttaa tai mobiilikarttaan nojaten voi mennä, mutta kartta lisää mukavuutta, kun oikealle polulle osuu todennäköisemmin. Jurmossa on hyvin vähän opasteita ja paljon pieniä polkuja.
•          Älä mene kiireellä! Yksi yö Jurmossa on auttamatta liian vähän, kaksi on juuri sopivasti. kahteen yöhön yhteysalusaikataulu taipuu myös parhaiten ja silloin ehtii nähdä tarpeeksi ja todella rentoutua.
•          Tutustu yhteysalusaikatauluun ja ole ajoissa! https://meritie.fi/aikataulut-reitti/ . Pärnäisten rantaan pääset parhaiten bussilla, parkkipaikkoja ei juuri ole. Yhteysalus on muuten ilmainen!
•          Ota huomioon, että vain osa saaresta on kansallispuistoa! Yli puolet on yksityisessä omistuksessa, retkeillä saa, mutta eri säännöillä kuin kansallispuistossa, ei esimerkiksi majoittumista tai tulentekoa.
•          Nauti ja ihmettele!

Plussat ja miinukset:

+ ainutlaatuinen luonto ja miljöö
+ ilmainen yhteysalusmatka läpi saariston
+ hyvä telttapaikka nuotiopaikkoineen ja puineen
+ paikalliset varsin ystävällisiä

- vain vähän opasteita

Kuva: Otto Glader

Suositus:

Jurmo on saari retkeilijälle, joka kaipaa vaihtelua ja arvostaa luontoa. Siellä luonto on aidoimmillaan, armottomimmillaan ja karuimmillaan. Jurmo ei ole aivan aloittelevan retkeilijän paikka, vaikka välimatkat ovat näennäisesti lyhyitä, on kivikkokävely raskasta. Varusteet täytyy myös olla kohdallaan, jotta karussa luonnossa on mukava olla. Mukaan pakattavat varusteet kannattaa miettiä tarkkaan. Jurmossa kannattaa ehdottomasti käydä, näin upeita paikkoja ei ole monia!