Viiden kansallispuiston värisuora
Vierailu viidessä kansallispuistossa vuorokauden aikana, haaste, joka ei ihan joka puolella Suomea onnistu, mutta Länsi-Suomessapa onnistuu! Ja koska se oli mahdollista, me otettiin haaste juhannuksena vastaan ja tutustuttiin läntisen Suomen kansallispuistovalikoimaan oikein kansallispuistovärisuoran verran. Useampikin puisto olisi mukaan mahtunut, mutta tällä kertaa haluttiin keskittyä molemmille uusiin kohteisiin.
Alunperin juhannusroadtripin piti suuntautua vain Lauhanvuoren kansallispuistoon, sillä siellä oltiin kuultu sijaitsevan lännen korkein kohta, huikealla näkötornilla varustettuna, ja mikä parasta, autolla pääsisi ihan viereen. Me ollaan aika usein laiskoja retkeilijöitä ja pyritään pääsemään autolla lähelle maalia ja käyttämään aikaa kohteen ihmettelyyn pitkien vaellusmatkojen sijaan. Toki joskus toisinkin päin.
Pian suunnitteluvaiheessa tuli mukaan myös Helvetinjärven kansallispuisto, sillä sehän olisi ihan matkan varrella kun reitin itäisimmästä pisteestä Keuruun Pihlajavedeltä suunnattaisiin kotikonnuille.
Tämä oli suunnitelma vielä torstai-illalla Lauhanvuorella, mutta yöllä oli ilmeisesti kansallispuistokärpänen päässyt puremaan, sillä päivän valjetessa alkoi ajatus useammankin kansallispuiston näkemisestä kutkuttaa. Olisihan Kauhanevan-Pohjankankaan puisto ihan Lauhanvuoren vieressä, ja Seitseminen taas Helvetinjärven kainalossa. Kävi selväksi, että kenkämme tallaisivat juhannuksen aikana neljän kansallispuiston kamaraa.
Viides puisto, Puurijärven-Isosuon kansallispuisto tuli listalle aluksi ikään kuin täydennyksenä; käydään nyt vielä viides, sekin on melkein matkan varrella. Loppujen lopuksi kuitenkin upeimmat elämykset tulivat juuri tästä "täytepuistosta", joka Reetan sanoin näytti kartalla "ihan pikkiriikkiseltä", mutta joka lopulta tarjosi sellaisen kokonaisvaltaisen aistillisen elämyksen, joka ei ihan hevin unohdu.
Ja mahtuipa juhannusreissuun muutakin kuin kansallispuistoja, hienoimpana kohteena reittimme itäisin piste, Keuruun Pihlajavedellä sijainnut upea erämaakirkko.
Seuraavaksi vähän tarinaa viidestä nähdystä kansallispuistosta erikseen, mitä kannattaa näissä vieraillessaan muistaa, mikä oli huippu ja mikä floppasi.
+ Helppo saavutettavuus autolla
+ Paljon suojelualueita linnuille
+ Runsas lajikirjo
- Heikkokuntoiset pitkospuut
- Vain vähän reittivalinnanvaraa kesällä (talvella enemmän kun suojelut eivät voimassa)
- Yöpyminen voi muodostua haastavaksi
Jokaisesta reissusta kannattaa muokata omanlainen ja itselle sopiva, ei ole oikeaa tai väärää tapaa nauttia luonnosta. Toiselle sopii kilometrien patikka, toisille vähän helpompi lähestymistapa. Kansallispuistoista pääsee nauttimaan parhaimmillaan hyvin helposti.
Kuva: Otto Glader
Alunperin juhannusroadtripin piti suuntautua vain Lauhanvuoren kansallispuistoon, sillä siellä oltiin kuultu sijaitsevan lännen korkein kohta, huikealla näkötornilla varustettuna, ja mikä parasta, autolla pääsisi ihan viereen. Me ollaan aika usein laiskoja retkeilijöitä ja pyritään pääsemään autolla lähelle maalia ja käyttämään aikaa kohteen ihmettelyyn pitkien vaellusmatkojen sijaan. Toki joskus toisinkin päin.
Pian suunnitteluvaiheessa tuli mukaan myös Helvetinjärven kansallispuisto, sillä sehän olisi ihan matkan varrella kun reitin itäisimmästä pisteestä Keuruun Pihlajavedeltä suunnattaisiin kotikonnuille.
Tämä oli suunnitelma vielä torstai-illalla Lauhanvuorella, mutta yöllä oli ilmeisesti kansallispuistokärpänen päässyt puremaan, sillä päivän valjetessa alkoi ajatus useammankin kansallispuiston näkemisestä kutkuttaa. Olisihan Kauhanevan-Pohjankankaan puisto ihan Lauhanvuoren vieressä, ja Seitseminen taas Helvetinjärven kainalossa. Kävi selväksi, että kenkämme tallaisivat juhannuksen aikana neljän kansallispuiston kamaraa.
Viides puisto, Puurijärven-Isosuon kansallispuisto tuli listalle aluksi ikään kuin täydennyksenä; käydään nyt vielä viides, sekin on melkein matkan varrella. Loppujen lopuksi kuitenkin upeimmat elämykset tulivat juuri tästä "täytepuistosta", joka Reetan sanoin näytti kartalla "ihan pikkiriikkiseltä", mutta joka lopulta tarjosi sellaisen kokonaisvaltaisen aistillisen elämyksen, joka ei ihan hevin unohdu.
Ja mahtuipa juhannusreissuun muutakin kuin kansallispuistoja, hienoimpana kohteena reittimme itäisin piste, Keuruun Pihlajavedellä sijainnut upea erämaakirkko.
Seuraavaksi vähän tarinaa viidestä nähdystä kansallispuistosta erikseen, mitä kannattaa näissä vieraillessaan muistaa, mikä oli huippu ja mikä floppasi.
Kartta: Fonecta
Lauhanvuori:
Lauhanvuoren kansallispuisto oli se paikka mistä se ajatus sitten lähti. Reetta oli työkaveriltaan saanut vinkkiä, että tässä puistossa oli kaikki superlatiivit ylittävä näkötorni, joka kannattaisi ilman muuta sisällyttää reissulle. Niinpä me lähdettiin kohti Lauhanvuorta!
Lauhanvuorelle saavuimme iltasella. Iloksemme pääsimme heti ajomatkan rasitusten jälkeen kipuamaan 20 m korkeaan näkötorniin, sillä parkkipaikka oli suunnilleen tornin alla. Ja mitkä näkymät sieltä aukesivatkaan kun olimme ylös asti itsemme puuskuttaneet. Aukeutta tuolla ja aukeutta täällä, horisontti näkyvissä koko 360 astetta. Uskomattomat maisemat. Jos jostain asiasta voi sanoa, että ei pysty sanoin kuvailemaan niin tästä. Vielä 70 km päässä taivaalle savuaan pusekevat Porin savupiiputkin näkyivät. Käsittämätöntä! Näkötorni on autoystävällisen sijaintinsa vuoksi erinomaisen hyvä kohde pikapiipahdukseen. Jos matkasi kulkee Lauhanvuoren läheltäkään kannattaa ehdottomasti poiketa. Torniin voit kiivetä vaikka puku päällä lapsikatraan kera, retkeilyvarusteet eivät täällä ole tarpeen.
Retkeilläkin Lauhanvuorella kuitenkin voi. Tornihämmästelymme jälkeen lähdimme iltakävelylle maastoon hyvin merkatulle rengasreitille, jolle kokonaismittaa kertyy n. 10 km. Me kuitenkin kuljimme vain Spitaalijärvelle ja takaisin, eli yhteensä nelisen kilometriä. Maasto Lauhanvuorella on harvan mäntymetsän peittämää soraharjua, eli helpohkoa kävellä. Korkeuserot ovat kuitenkin suurehkot, sillä Länsi-Suomen korkeimpana kohtana Lauhanvuoren laki kohoaa 200 metriin. Spitaalijärvi oli kohteena hieno, kirkas metsäjärvi (ruskealla vedellä), joka suorastaan houkutteli uimaan, sääli että ilman lämpötila huiteli jossain viiden asteen tietämissä.
Suunnitelmanamme oli yöpyä Lauhanvuoren kansallispuistossa. Telttayöhön lämpotila ei kannustanut ja mietimme, että yöllä tulee olemaan vilu. Reetta oli onneksi varustautunut talvimakuupussilla, toisin kuin Otto, joka oli unohtanut laskelmistaan Suomen kesän. Pelastajaksi kurjaan tilanteeseemme kuitenkin ratsasti geokätkökartta, josta löysimme sattumalta aivan lähellä olleen autiotuvan. Sinne siis! Teimme ensin tiedustelumatkan tuvalle ja sieltä puiden siimeksestä paljastui loistavassa kunnossa oleva yöpymään kutsuva vanha savottakämppä. Vielä emme kuitenkaan asettuneet taloksi, sillä päätimme, että auringonlasku olisi nähtävä näkötornista käsin. Reidet siis hapoille vielä kerran. Ja kannattihan se. Aurinko painumassa horisontin taa pikkuhiljaa, niin, että viimeisenkin päivänsäteen voi nähdä häviävän oli lumoava näky, joka täytyy itse nähdä ennen kuin sen voi käsittää. Melkein (mutta ei aivan) kuin avomerellä.
Suunnaksi autiotupa! Tuvassa meitä odotti kotoisan tunnelman lisäksi aivan uusi kamina, joka kaipasi sytyttäjäänsä. Ei muuta kuin tulet alle ja tupa lämpeämään. Ja nopeastihan se lämpesikin. Ja nopeasti menivät kiinni retkeilijöiden silmät. Autiotupa soveltuu maksimissaan kolmelle täysikasvuiselle ihmiselle, ja on varustettu hetekalla, pöydällä, kaminalla ja parilla tuolilla. Talo tarjosi myös vessapaperit, kynttilät, tulitikut, tiskausvälineet... Täyden palvelun majatalo siis. Ovet sai sisältä päin kiinni, joten yöllisillä yllätysvierailla ei tarvinnut päätään vaivata. Aivan upea ja kotoisa! Muistathan jättää sytykepuut seuraavalle valmiiksi pilkottuina. Vieraskirjan perusteella käyttöä oli noin kerran kuukaudessa, joten suurella todennäköisyydellä tilaa on. Aamulla oli mukava hertä lämpimässä ja lähteä uusin voimin eteenpäin. Tämä oli molemmille retkeilijöille ensimmäinen autiotupayö!
Lauhanvuorelle saavuimme iltasella. Iloksemme pääsimme heti ajomatkan rasitusten jälkeen kipuamaan 20 m korkeaan näkötorniin, sillä parkkipaikka oli suunnilleen tornin alla. Ja mitkä näkymät sieltä aukesivatkaan kun olimme ylös asti itsemme puuskuttaneet. Aukeutta tuolla ja aukeutta täällä, horisontti näkyvissä koko 360 astetta. Uskomattomat maisemat. Jos jostain asiasta voi sanoa, että ei pysty sanoin kuvailemaan niin tästä. Vielä 70 km päässä taivaalle savuaan pusekevat Porin savupiiputkin näkyivät. Käsittämätöntä! Näkötorni on autoystävällisen sijaintinsa vuoksi erinomaisen hyvä kohde pikapiipahdukseen. Jos matkasi kulkee Lauhanvuoren läheltäkään kannattaa ehdottomasti poiketa. Torniin voit kiivetä vaikka puku päällä lapsikatraan kera, retkeilyvarusteet eivät täällä ole tarpeen.
Kuva: Reetta Mansikkaviita
Kuva: Otto Glader
Retkeilläkin Lauhanvuorella kuitenkin voi. Tornihämmästelymme jälkeen lähdimme iltakävelylle maastoon hyvin merkatulle rengasreitille, jolle kokonaismittaa kertyy n. 10 km. Me kuitenkin kuljimme vain Spitaalijärvelle ja takaisin, eli yhteensä nelisen kilometriä. Maasto Lauhanvuorella on harvan mäntymetsän peittämää soraharjua, eli helpohkoa kävellä. Korkeuserot ovat kuitenkin suurehkot, sillä Länsi-Suomen korkeimpana kohtana Lauhanvuoren laki kohoaa 200 metriin. Spitaalijärvi oli kohteena hieno, kirkas metsäjärvi (ruskealla vedellä), joka suorastaan houkutteli uimaan, sääli että ilman lämpötila huiteli jossain viiden asteen tietämissä.
Kuva: Reetta Mansikkaviita
Kuva: Reetta Mansikkaviita
Suunnitelmanamme oli yöpyä Lauhanvuoren kansallispuistossa. Telttayöhön lämpotila ei kannustanut ja mietimme, että yöllä tulee olemaan vilu. Reetta oli onneksi varustautunut talvimakuupussilla, toisin kuin Otto, joka oli unohtanut laskelmistaan Suomen kesän. Pelastajaksi kurjaan tilanteeseemme kuitenkin ratsasti geokätkökartta, josta löysimme sattumalta aivan lähellä olleen autiotuvan. Sinne siis! Teimme ensin tiedustelumatkan tuvalle ja sieltä puiden siimeksestä paljastui loistavassa kunnossa oleva yöpymään kutsuva vanha savottakämppä. Vielä emme kuitenkaan asettuneet taloksi, sillä päätimme, että auringonlasku olisi nähtävä näkötornista käsin. Reidet siis hapoille vielä kerran. Ja kannattihan se. Aurinko painumassa horisontin taa pikkuhiljaa, niin, että viimeisenkin päivänsäteen voi nähdä häviävän oli lumoava näky, joka täytyy itse nähdä ennen kuin sen voi käsittää. Melkein (mutta ei aivan) kuin avomerellä.
Kuva: Otto Glader
Suunnaksi autiotupa! Tuvassa meitä odotti kotoisan tunnelman lisäksi aivan uusi kamina, joka kaipasi sytyttäjäänsä. Ei muuta kuin tulet alle ja tupa lämpeämään. Ja nopeastihan se lämpesikin. Ja nopeasti menivät kiinni retkeilijöiden silmät. Autiotupa soveltuu maksimissaan kolmelle täysikasvuiselle ihmiselle, ja on varustettu hetekalla, pöydällä, kaminalla ja parilla tuolilla. Talo tarjosi myös vessapaperit, kynttilät, tulitikut, tiskausvälineet... Täyden palvelun majatalo siis. Ovet sai sisältä päin kiinni, joten yöllisillä yllätysvierailla ei tarvinnut päätään vaivata. Aivan upea ja kotoisa! Muistathan jättää sytykepuut seuraavalle valmiiksi pilkottuina. Vieraskirjan perusteella käyttöä oli noin kerran kuukaudessa, joten suurella todennäköisyydellä tilaa on. Aamulla oli mukava hertä lämpimässä ja lähteä uusin voimin eteenpäin. Tämä oli molemmille retkeilijöille ensimmäinen autiotupayö!
Kuva: Reetta Mansikkaviita
Kuva: Otto Glader
Autiotuvan sijainti merkattu punaisella renkaalla, pikakartta.fi
Plussat ja miinukset:
+ Autolla suoraan näkötörnille, soveltuu siis erittäin matalan kynnyksen maisemain ihasteluun
+ Helpot maastot ja hyvät reitit
+ Autiotupa
- Maasto vähän yksitoikkoinen
- Ei sovellu pidempiä vaelluksia halajavalle
Suositus
Näkötorni tarjoaa upeat maisemat ja helpon retkikohteen kenelle tahansa. Retkeilymaastona helppo ja sopii hyvin päiväretkeilyyn, mutta ei yön yli vaelluksiin. Maasto on suunnistuksen kannalta erittäin haasteellinen, sillä maamerkkejä ei oikeastaan ole. Jos siis poistut polulta, on kompassi pakollinen varuste. Autiotupa on ehdottomasti käymisen arvoinen, vaikka ei taida aivan kansallispuiston alueella sijaitakaan. Sienestysmaastoina erittäin lupaavat. Alueella on myös metsähallituksen vuokrakämppä, mutta siitä ei ole meillä sen tarkempaa tietoa.
Kauhaneva-Pohjankangas:
Juhannuksen pikaisin kansallispuistopysähdys tapahtui Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuistossa. Lähestyvä raju saderintama ei suorastaan vetänyt puoleensa, joten kovinkaan laajaa näkemystä emme ehtineet tästä kansallispuistosta saada. Se mitä näimme kuitenkin vakuutti!
Saapuminen kansallispuistoon oli hivenen hankala, mutta kyllä se parkkapaikka sieltä soranottomonttujen kirjoman tien päästä löytyi. Itse tiekin muistutti vähän soramonttua, mutta Kia kesti höykytyksen kunniakkaasti. Parkkipaikalla vedettiin sadevaatteet päälle pilvien näyttäessä erittäin uhkaavilta ja painuttiin opastaulun kautta itse Kauhanevalle.
Kauhanevan ylittävät pitkospuut, jotka olivat mainiossa kunnossa ja niitä oli ilo kävellä keskelle uljasta suoaluetta. Kauhaneva oli nimensä mukaisesti varsin kostea, jopa paikoitellen pienten lampien kirjoama suo. Oikein kaunis ja mukava tuttavuus. Mikä parasta suolla törmättiin sellaiseen kasviin, jota kumpikaan ei ollut ennen nähnyt, nimittäin lakkaan. Eksoottista näin Lounais-Suomen asukeille. Kauhanevasta eteenpäin kukkivia lakkoja sitten vilisikin silmissä kaikissa puistoissa.
Ehdoton huipennus Kauhanevalla piipahdukseen oli kansallispuiston nimikkoeläimen, liron näkeminen suolla kasvaneen pienen männyn latvassa. Kovinkaan usein ei kansallispuistojen nimikkolajien kanssa pääse näin nokatusten.
Kaukana ei olisi ollut Pohjankankaankaan luontotorni, mutta tällä kertaa taivaalta yhä vahvemmin vihmonut vesi ja pitkä edessä oleva matka veivät voiton.
+ Hienot suomaisemat
+ Ei ruuhkaa
- Parkkipaikalle johtavan tien kunnossa ei kehumista
Saapuminen kansallispuistoon oli hivenen hankala, mutta kyllä se parkkapaikka sieltä soranottomonttujen kirjoman tien päästä löytyi. Itse tiekin muistutti vähän soramonttua, mutta Kia kesti höykytyksen kunniakkaasti. Parkkipaikalla vedettiin sadevaatteet päälle pilvien näyttäessä erittäin uhkaavilta ja painuttiin opastaulun kautta itse Kauhanevalle.
Kuva: Reetta Mansikkaviita
Kauhanevan ylittävät pitkospuut, jotka olivat mainiossa kunnossa ja niitä oli ilo kävellä keskelle uljasta suoaluetta. Kauhaneva oli nimensä mukaisesti varsin kostea, jopa paikoitellen pienten lampien kirjoama suo. Oikein kaunis ja mukava tuttavuus. Mikä parasta suolla törmättiin sellaiseen kasviin, jota kumpikaan ei ollut ennen nähnyt, nimittäin lakkaan. Eksoottista näin Lounais-Suomen asukeille. Kauhanevasta eteenpäin kukkivia lakkoja sitten vilisikin silmissä kaikissa puistoissa.
Ehdoton huipennus Kauhanevalla piipahdukseen oli kansallispuiston nimikkoeläimen, liron näkeminen suolla kasvaneen pienen männyn latvassa. Kovinkaan usein ei kansallispuistojen nimikkolajien kanssa pääse näin nokatusten.
Kaukana ei olisi ollut Pohjankankaankaan luontotorni, mutta tällä kertaa taivaalta yhä vahvemmin vihmonut vesi ja pitkä edessä oleva matka veivät voiton.
Kuva: Otto Glader
Plussat ja miinukset:
+ Hyvässä kunnossa olevat reitit ja selkeät opasteet+ Hienot suomaisemat
+ Ei ruuhkaa
- Parkkipaikalle johtavan tien kunnossa ei kehumista
Suositus:
Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuisto soveltuu päiväretkiin ja miksen yhden yön vaelluksiinkin, alueeltaan puisto on kuitenkin varsin suppea. Pyöräreitti oltiin myös huomaavinamme. Tulipaikkoja löytyy ja taisi kartassa jokin laavukin olla. Maastoltaan helppo. Hienoa suoaluetta vaikka marjastajalle!Helvetinjärvi:
Helvetinjärvi oli roadtrippimme kohteista paikka, johon oli ladattu kenties kovimmat odotukset, olihan se tunnettu kansallispuisto, jossa monet olivat käyneet ja sitä kehuneet. Tämä kansallispuisto ei kuitenkaan aivan täyttänyt odotuksiamme.
Tie Helvettiin oli pitkä ja kuoppainen ja moni muukin oli sen porteilla matkalla sisään. Parkkipaikka oli tullessamme tupaten täynnä, paikkaa voisi jopa kuvailla turistirysäksi. Oli ravintolaa ja kotieläin aitausta, asuntoautoa ja kiireisiä perheitä. Toivo kuitenkin oli korkealla, kun sinne Helvetinkolulle päästäisiin olisi kaikki sen arvoista. Luontopolku, joka Helvetinkolulle johti oli pituudeltaan noin 2 km suuntaansa (lenkki) ja siinä todella näkyivät kulutuksen jäljet. Luonnon voisi sanoa kokeneen kovia turismin jaloissa. Helppokulkuinen polku kuitenkin oli ja portaita oli tehty pienimpienkin painanteiden yli, joten matka kulki nopeaan. Maisema polun varsilla oli normaalia eteläsuomalaista sekametsää, jota virkistivät ihanasti solisevat pienet ja raikkaat purot, joita virtasi metsässä tiheään.
Helvetinkolulle päästyämme kävi selväksi, ettemme olleet siellä yksin - ihmettelemässä oli retkikunta poikineen, mutta kaikki katselivat maisemaa sulassa sovussa. Ensimmäinen reaktio syvän kalliouoman auetessa eteemme oli pieni pettymys: "tämäkö se nyt on". Jälkeenpäin kun jutustelimme retkestä molemmat totesivat, että mielessä pyöri ajatus: "tästä on nyt pakko nauttia ja tämän on pakko olla hieno". Mutta ei se nautinto vaan tullut. Helvetinkolu oli järvi, hieno, muttei mikään henkeä salpaava. Maisema saattaisi olla syksyllä parempi kun lehdet eivät peitä sitä niin pahasti.
Paluumatkalla koimme Helvetinjärven upeimman elämyksen kun luontopolku kulki ohi vuolaana virtaavan vesiputousmaisen puron, jota pysähdyimme kuvailemaan ja ihmettelemään pitkäksi toviksi. Virtaava vesi raikasti mielet ja pyyhki pettymyksen nostaen hymyn kulkijoiden kasvoille. Usein ennenkin olemme huomanneet, että se yksi juttu, mitä kaikki haluavat jonnekin kohteeseen mennä katsomaan, ei olekaan se hienoin, vaan upein paikka saattaa löytyäkin hiukan sivusta. Kannattaa pitää siis silmät auki ja nähdä sekä metsän hienoin puu että metsän koko komeus. Eikä kannata yrittää väkisin nauttia siitä mistä "kuuluisi", vaan löytää omat hienot paikat. Niitä kyllä riittää koluttavaksi.
Helvetistä itään -luontopolku ei mielestämme ansainnut luontopolkutitteliä. Toki se kulki luonnossa, mutta luontopolkuun oleellisesti liittyviä opaskylttejä oli vain muutama, eivätkä nekään kertoneet luonnosta vaan enemmänkin taustatarinoita polulla kulkeneista taiteilijoista ja muista kulkijoista. Ei siis erityisen hyvää antia esim. lapsiperheille.
Helvetinjärveltä jatkoimme matkaa kaksijakoisissa tunnelmissa kohti etelää kunhan olimme saaneet ensin väistettyä eläinfarmin jääräpäiset vuohet.
Tie Helvettiin oli pitkä ja kuoppainen ja moni muukin oli sen porteilla matkalla sisään. Parkkipaikka oli tullessamme tupaten täynnä, paikkaa voisi jopa kuvailla turistirysäksi. Oli ravintolaa ja kotieläin aitausta, asuntoautoa ja kiireisiä perheitä. Toivo kuitenkin oli korkealla, kun sinne Helvetinkolulle päästäisiin olisi kaikki sen arvoista. Luontopolku, joka Helvetinkolulle johti oli pituudeltaan noin 2 km suuntaansa (lenkki) ja siinä todella näkyivät kulutuksen jäljet. Luonnon voisi sanoa kokeneen kovia turismin jaloissa. Helppokulkuinen polku kuitenkin oli ja portaita oli tehty pienimpienkin painanteiden yli, joten matka kulki nopeaan. Maisema polun varsilla oli normaalia eteläsuomalaista sekametsää, jota virkistivät ihanasti solisevat pienet ja raikkaat purot, joita virtasi metsässä tiheään.
Helvetinkolulle päästyämme kävi selväksi, ettemme olleet siellä yksin - ihmettelemässä oli retkikunta poikineen, mutta kaikki katselivat maisemaa sulassa sovussa. Ensimmäinen reaktio syvän kalliouoman auetessa eteemme oli pieni pettymys: "tämäkö se nyt on". Jälkeenpäin kun jutustelimme retkestä molemmat totesivat, että mielessä pyöri ajatus: "tästä on nyt pakko nauttia ja tämän on pakko olla hieno". Mutta ei se nautinto vaan tullut. Helvetinkolu oli järvi, hieno, muttei mikään henkeä salpaava. Maisema saattaisi olla syksyllä parempi kun lehdet eivät peitä sitä niin pahasti.
Kuva: Reetta Mansikkaviita
Paluumatkalla koimme Helvetinjärven upeimman elämyksen kun luontopolku kulki ohi vuolaana virtaavan vesiputousmaisen puron, jota pysähdyimme kuvailemaan ja ihmettelemään pitkäksi toviksi. Virtaava vesi raikasti mielet ja pyyhki pettymyksen nostaen hymyn kulkijoiden kasvoille. Usein ennenkin olemme huomanneet, että se yksi juttu, mitä kaikki haluavat jonnekin kohteeseen mennä katsomaan, ei olekaan se hienoin, vaan upein paikka saattaa löytyäkin hiukan sivusta. Kannattaa pitää siis silmät auki ja nähdä sekä metsän hienoin puu että metsän koko komeus. Eikä kannata yrittää väkisin nauttia siitä mistä "kuuluisi", vaan löytää omat hienot paikat. Niitä kyllä riittää koluttavaksi.
Kuva: Reetta Mansikkaviita
Helvetistä itään -luontopolku ei mielestämme ansainnut luontopolkutitteliä. Toki se kulki luonnossa, mutta luontopolkuun oleellisesti liittyviä opaskylttejä oli vain muutama, eivätkä nekään kertoneet luonnosta vaan enemmänkin taustatarinoita polulla kulkeneista taiteilijoista ja muista kulkijoista. Ei siis erityisen hyvää antia esim. lapsiperheille.
Helvetinjärveltä jatkoimme matkaa kaksijakoisissa tunnelmissa kohti etelää kunhan olimme saaneet ensin väistettyä eläinfarmin jääräpäiset vuohet.
Plussat ja miinukset:
+ Hyvin merkatut ja hoidetut reitit
+ Vesiputous
- Tursitirysä ainakin kesällä
- Luonto turismin osittain tuhoama
- Helvetinkolu pieni pettymys
- Kohteeseen johtava tie oli huonossa kunnossa
Suositukset:
Helvetinjärven kansallispuisto soveltuu sekä päivä- että viikonloppuvaelluksiin. Maasto on normaalia eteläsuomalaista metsämaastoa. Helvetinkolulle vievä lyhin reitti oli selvästi kovalla käytöllä, mutta muualla puistossa saattaisi olla rauhallisempaa. Jos ulkona ruuan tekeminen tuntuu hankalalta voi sen ostaa myös portin vieressä olevasta ravintolasta.
Seitseminen:
Seitsemisen kansallispuistoon ehdimme, kun aurinko oli juuri painumassa puiden latvojen taa, mikä antoi tähän puistoon juuri oikeanlaisen tunnelman. Ajaa hurautimme ensin luontokeskuksen pihaan, mutta totesimme, että siihen ei olisi mukava jäädä, joten pikaisen strategiapalaverin jälkeen suunnaksi vahvistui muutaman kilomerin päässä ollut Kirkaslampi, jonka rannalla oli tarkoituksena nauttia iltapalaksi suunnitelluista juhannusaaton hampurilaisista. Ei muuta kuin autoon ja siirtymätaipaleelle.
Kirkaslammelta löysimmekin mitä mainioimman keittokatoksen, jossa kelpasi pistää trangia kuumaksi, ja hampparit tulille. Herkullisia hampat olivatkin ilta-auringon kimmellellessä kauniin järven pinnasta.
Järvi itsessään oli hyvin tyypillinen suomalainen metsälampi, vesi oli ruskeasävyistä, mutta humus ei ollut sitä sumentanut. Kalastosta ei ole tietoa, mutta marjat eivät lammen ympäriltä heti pääse loppumaan. Kirkaslammen rantaan pääsee autolla aivan viereen, joten se soveltuu erinomaisesti pelkkään kahvitteluunkin luonnon helmassa, vaikka ei sen pidempää vaellusta tekisikään.
Ollaan useasti ennenkin huomattu, että kansallispuistot sopivat hyvin myös juuri tällaisiin minipyrähdyksiin, joilla kuitenkin pääsee nauttimaan luonnosta jo aimo annoksen. Useimmiten kansallispuistoissa on jokin sellainen nuotiopaikka, kuten vaikka tämä kyseinen Kirkaslampi, johon on nelipyöräisellä helppo tulla vaikka ohikukumatkalla kahville. Vaikka kansallispuisto sanana huokuukin monien korvaan jylhää erämaata viikkojen vaelluksineen, voi se tarkoittaa myös pientä kahvihetkeä kauniissa luonnossa.
Seitsemisen pysähdys oli Kauhaneva-Pohjankankaan tavoin lyhyt, ja sijoittui aika lähelle puiston reunaa, joten kaikenkattavaa näkemystä ei puistosta päässyt syntymään. Kuitenkin meille jäi vähän sellainen fiilis, ettei Seitseminen olisi pidemmän vierailun kohteena ainakaan ihan lähitulevaisuudessa. Tässäkin kansallispuistossa on varmasti upeat paikkansa, mutta hieman jätti kylmäksi, viimeinen twisti jäi meidän mielestämme puuttumaan.
Kirkaslammelta löysimmekin mitä mainioimman keittokatoksen, jossa kelpasi pistää trangia kuumaksi, ja hampparit tulille. Herkullisia hampat olivatkin ilta-auringon kimmellellessä kauniin järven pinnasta.
Kuva: Reetta Mansikkaviita
Järvi itsessään oli hyvin tyypillinen suomalainen metsälampi, vesi oli ruskeasävyistä, mutta humus ei ollut sitä sumentanut. Kalastosta ei ole tietoa, mutta marjat eivät lammen ympäriltä heti pääse loppumaan. Kirkaslammen rantaan pääsee autolla aivan viereen, joten se soveltuu erinomaisesti pelkkään kahvitteluunkin luonnon helmassa, vaikka ei sen pidempää vaellusta tekisikään.
Kuva: Otto Glader
Ollaan useasti ennenkin huomattu, että kansallispuistot sopivat hyvin myös juuri tällaisiin minipyrähdyksiin, joilla kuitenkin pääsee nauttimaan luonnosta jo aimo annoksen. Useimmiten kansallispuistoissa on jokin sellainen nuotiopaikka, kuten vaikka tämä kyseinen Kirkaslampi, johon on nelipyöräisellä helppo tulla vaikka ohikukumatkalla kahville. Vaikka kansallispuisto sanana huokuukin monien korvaan jylhää erämaata viikkojen vaelluksineen, voi se tarkoittaa myös pientä kahvihetkeä kauniissa luonnossa.
Seitsemisen pysähdys oli Kauhaneva-Pohjankankaan tavoin lyhyt, ja sijoittui aika lähelle puiston reunaa, joten kaikenkattavaa näkemystä ei puistosta päässyt syntymään. Kuitenkin meille jäi vähän sellainen fiilis, ettei Seitseminen olisi pidemmän vierailun kohteena ainakaan ihan lähitulevaisuudessa. Tässäkin kansallispuistossa on varmasti upeat paikkansa, mutta hieman jätti kylmäksi, viimeinen twisti jäi meidän mielestämme puuttumaan.
Plussat ja miinukset:
+ Lainakartat parkkikselta!
+ Hyvin helppo saavutettavuus autolla
+ Paljon tulipaikkoja ja laavuja
- ei mitään selkeää, mutta hiukan epämääräinen fiilis
Puurijärvi-Isosuo:
Kello lähestyi yhtä yöllä, kun auton valokeilat osuivat Isosuon opastauluun. Pientä ajouupumusta ja väsymystä alkoi olla ilmassa, eikä parkkipaikka juuri toiveita herättänyt. Paikallisen maanviljelijän pelto loppui parkkipaikan kohdalla metsän laitaan eikä maisema olisi paljon enempää epäkansallispuistomaiselta näyttää. Huussin näkyminen parkkipaikan välittömässä läheisyydessä ilahdutti kuitenkin seuruettamme kovin.
Pikainen tutustuminen opastauluun kertoi, että reittivaihtoehtoja ei olisi ongelmaksi asti tarjolla, Isosuon suoalue ja Puurijärven rantaniityt oli nimittäin suojeltu lintujen pesimäaikaan, ja hienoa niin. Päätimme kääntää ensin nenämme kohti Isosuon lintutornia ja suunnata sieltä vielä katsomaan Puurijärveä jos energiaa riittäisi.
Valoisassa kesäyössä pomppasimme pitkoksille ja aloimme talsia lyhyttä taivalta poikki suon kohti lintutornia. Pitkospuut olivat tässä kansallispuistossa surkuteltavan heikossa kunnossa ja varovaisuutta piti noudattaa, ettei joutunut tekemään läheisempää tuttavuutta mättäiden kanssa. Meillä kenkävalintana olivat lyhytvartiset vedenpitävät kengät, mutta eivät saappaat tai pitkävartiset vaelluskengätkään olisi olleet liioittelua, ainakaan jos vastaantulijoita olisi pitänyt väistellä.
Väsymys alkoi väistyä välittömästi, kun suomaisema aukeni eteemme, suopursut ja turve tuoksuivat ja nyt todellakin ymmärrettiin, miksi puiston nimi oli Isosuo. Taisi jäädä molemmilta sydämenlyönti väliin, kun männiköstä pääsimme suolle - eteemme aukeava autius oli valtavuudessaan suorastaan mykistävä. Maisemaan kun yhdisti vielä huumaavan tuoksun, kesäyön kuulauden sekä lintujen taukoamattomat äänet tajusi taas, miksi luonto on niin valloittava. Se huumaa kaikki aistit ja täyttää tietoisuuden niin, että väsymys ja kiire unohtuvat.
Nousimme tarkastelemaan lakkojen, karpaloiden ja suopursujen valtakuntaa lintutorniin, josta näkymä oli entistä komeampi. Kesäyön valo antoi juuri oikeanlaiset puitteet jylhän suomaiseman ihastelulle. Lintujen äänet olivat moninaiset ja kuului joukosta pöllön huhuiluakin. Lintukirjan avustuksella tämä yön saalistaja paljastui sarvipöllöksi; pikantti lisä luontoelämykseen ja uusi lajipinna molemmille.
Takaisin päin pitkospuita kävellessämme arvoimme vielä hetken Puurijärvi-kyltin kohdalla, jaksaako vaiko eikö, mutta todettiin, että miksikä ei. Voisi sanoa että Puurijärvellä käyminen oli paras valinta pitkään aikaan. Kun suo päättyi, edessä oli lähestulkoon välittömästi järvi ja lintutorni. Tornista aukesi jälleen henkeä salpaava maisema yli auringon viime säteissä kylpevän lintukosteikon. Kalatiira kaarteli järven yllä ja kymmenet rantaheinikon linnut loivat tunnelmaa ääntelyllään. Jos Isosuo oli tunnelmaltaan jylhä tummissa sävyissään ja vahvoissa tuoksuissaan, oli Puurijärvi raikas, tuore ja rehevä, täynnä luonnon voimaa. Järveä aikamme ihasteltuamme, jätimme tämän viimeisen kansallispuiston haikein mielin ja hiivimme autolle kääntäen valot osoittamaan kohti Turkua.
Pikainen tutustuminen opastauluun kertoi, että reittivaihtoehtoja ei olisi ongelmaksi asti tarjolla, Isosuon suoalue ja Puurijärven rantaniityt oli nimittäin suojeltu lintujen pesimäaikaan, ja hienoa niin. Päätimme kääntää ensin nenämme kohti Isosuon lintutornia ja suunnata sieltä vielä katsomaan Puurijärveä jos energiaa riittäisi.
Valoisassa kesäyössä pomppasimme pitkoksille ja aloimme talsia lyhyttä taivalta poikki suon kohti lintutornia. Pitkospuut olivat tässä kansallispuistossa surkuteltavan heikossa kunnossa ja varovaisuutta piti noudattaa, ettei joutunut tekemään läheisempää tuttavuutta mättäiden kanssa. Meillä kenkävalintana olivat lyhytvartiset vedenpitävät kengät, mutta eivät saappaat tai pitkävartiset vaelluskengätkään olisi olleet liioittelua, ainakaan jos vastaantulijoita olisi pitänyt väistellä.
Kuva: Otto Glader
Väsymys alkoi väistyä välittömästi, kun suomaisema aukeni eteemme, suopursut ja turve tuoksuivat ja nyt todellakin ymmärrettiin, miksi puiston nimi oli Isosuo. Taisi jäädä molemmilta sydämenlyönti väliin, kun männiköstä pääsimme suolle - eteemme aukeava autius oli valtavuudessaan suorastaan mykistävä. Maisemaan kun yhdisti vielä huumaavan tuoksun, kesäyön kuulauden sekä lintujen taukoamattomat äänet tajusi taas, miksi luonto on niin valloittava. Se huumaa kaikki aistit ja täyttää tietoisuuden niin, että väsymys ja kiire unohtuvat.
Nousimme tarkastelemaan lakkojen, karpaloiden ja suopursujen valtakuntaa lintutorniin, josta näkymä oli entistä komeampi. Kesäyön valo antoi juuri oikeanlaiset puitteet jylhän suomaiseman ihastelulle. Lintujen äänet olivat moninaiset ja kuului joukosta pöllön huhuiluakin. Lintukirjan avustuksella tämä yön saalistaja paljastui sarvipöllöksi; pikantti lisä luontoelämykseen ja uusi lajipinna molemmille.
Kuva: Otto Glader
Takaisin päin pitkospuita kävellessämme arvoimme vielä hetken Puurijärvi-kyltin kohdalla, jaksaako vaiko eikö, mutta todettiin, että miksikä ei. Voisi sanoa että Puurijärvellä käyminen oli paras valinta pitkään aikaan. Kun suo päättyi, edessä oli lähestulkoon välittömästi järvi ja lintutorni. Tornista aukesi jälleen henkeä salpaava maisema yli auringon viime säteissä kylpevän lintukosteikon. Kalatiira kaarteli järven yllä ja kymmenet rantaheinikon linnut loivat tunnelmaa ääntelyllään. Jos Isosuo oli tunnelmaltaan jylhä tummissa sävyissään ja vahvoissa tuoksuissaan, oli Puurijärvi raikas, tuore ja rehevä, täynnä luonnon voimaa. Järveä aikamme ihasteltuamme, jätimme tämän viimeisen kansallispuiston haikein mielin ja hiivimme autolle kääntäen valot osoittamaan kohti Turkua.
Kuva: Otto Glader
Kuva: Otto Glader
Plussat ja miinukset:
+ Upeat maisemat ja luonto+ Helppo saavutettavuus autolla
+ Paljon suojelualueita linnuille
+ Runsas lajikirjo
- Heikkokuntoiset pitkospuut
- Vain vähän reittivalinnanvaraa kesällä (talvella enemmän kun suojelut eivät voimassa)
- Yöpyminen voi muodostua haastavaksi
Suositus:
Sopii erinomaisesti päiväretken kohteeksi, mutta ei juuri pidempään retkeilyyn. Maastot helppoja, joten ei tarvitse olla mikään hc-retkeilijä täällä vieraillakseen, vedenpitävät kengät kannattaa muistaa. Luonnosta kiinnostuneelle tarjoaa varmasti unohtumattomia elämyksiä. Jos suunnittelet samanlaista reittiä kuin me, kannattaa tämä puisto jättää viimeiseksi Turun ollessa lähtö- ja päätepiste. Yöllä erityisen upea!Jokaisesta reissusta kannattaa muokata omanlainen ja itselle sopiva, ei ole oikeaa tai väärää tapaa nauttia luonnosta. Toiselle sopii kilometrien patikka, toisille vähän helpompi lähestymistapa. Kansallispuistoista pääsee nauttimaan parhaimmillaan hyvin helposti.
Kommentit
Lähetä kommentti